Huippuvuorilla sää vaihtuu nopeasti. Se tuli todistettua lauantaina, lähtöpäivän aamuna, kun satoi räntää ja vuorille tuli ensilumi. Joten niistä muutamasta ihanasta aurinkoisesta kesäisestä päivästä Huippuvuorilla alettiin jo siirtyä talveen. Jatkuva auringonpaiste päättyi ja jo sunnuntaiyönä Longerbyenissä oli ensimmäinen yö jolloin aurinko laski ja häipyi horisontin taa kahdeksaksi minuutiksi.

Huippuvuoret oli ihan huippujuttu ja varmaan monen mukana olleen mielestä upein paikka maailmassa. Kotiin lähti iloista ja tyytyväistä, ehkä vähän väsynyttäkin porukkaa (viimeisenä yönä jotkut jaksoivat vielä valvoa). Paljon ulkoilua, raikasta ilmaa, punaiset posket kaikilla ja opettajien valmistama ruoka maistui hyvin. Jo etukäteen valmistetut tutkielmat tuli tehtyä melkein loppuun ja esitettiin toisillemme. Monella kävi mielessä, että Huippuvuorille voisi vielä palata, ehkä opiskelemaankin.

Kahtakymmentä yli kymmenen bussi saapui hakemaan urheaa opiskelijajoukkoamme kohti satamaa. Laivamme irtautui Longyearbyenin satamasta yhdeltätoista ja suuntasi kohti Pyramidenia. Matka sujui leppoisasti kauniissa maisemissa läpi vuonojen. Kuvia tuli räpsittyä vähän liikaakin. Kaikki odottivat jääkarhuja tai hylkeitä. Reittimme kulki Svenskahusetin ohi. Svenskahuset on vanhin Spitsbergenin rakennus ja siellä vietti talvea norjalainen miehistö, joka salaperäisesti kuoli. Sen ohitettuamme matka jatkui kohti Pyramidenia.

Pyramiden oli noin 1500 asukkaan neuvostotyylinen kaivoskaupunki, joka suljettiin vuonna 1998 hiilen huonon laadun ja vaikeiden asumisolosuhteiden takia. Pyramiden oli tärkeä kylmän sodan aikaan yhtenä neuvostoliiton poliittisena alueena. Se oli toinen neuvostokaupunki Huippuvuorella Barentsburgin lisäksi. Pyramidenissa työskentelee turistiaikana kesällä viisi vakituista työntekijää, joiden tehtäviin kuuluu paikasta huolehtiminen, vartioiminen, sekä myös tavaroiden siirtäminen laivasta maahan ja takaisin. He omaavat kaikkien paikkojen avaimet, joilla he voivat avata esim: kulttuurikeskuksen, jossa on paljon miellyttäviä yllätyksiä turistien varalle – aina urheiluhallista saunaan ja elokuvateatteriin. Myös kirjasto ja uimahalli löytyivät paikanpäältä. Kiersimme kaupungin ja kuljimme keskuskatua pitkin – josta muuten saa melko selvän hahmotelman koko kaupungista. Kaikkialla oli tietysti likaista ja pölyistä koska kukaan ei ole käyttänyt niitä noin kymmeneen vuoteen. Eräs avulias venäläinen työntekijä olisi antanut meille erikoisluvan käydä myös museossa. Tämä siksi, että joukossamme oli eräs venäläisperäinen opiskelija, jonka kielitaito auttoi asiassa. Paljastui, että kaivoskaupunkiin saattaa ehkä tulevaisuudessa avautua hotelli juuri turisteja varten, joita on kesäisin ollut melko paljon.

Loppumatkalla käytiin vielä kurkistamassa suurta ja kaunista jäätikköä (Nordenskölkbreen), joka valuu mereen. Lohkeilleiden kohtien sininen hehku sai kyllä syttymään. Alueella liikuskeli hylkeitä joista näimme jopa yhden – ihan kokonaisuudessaan sen köllötellessä jäälautalla. Lopulta, hieman pidempää retkeä odotettuamme lähdimme takaisin kohti Longyearbyenia. Lähes koko matkan meitä saattoi iso joukko merilintuja (myrskylintuja ja lunneja), näin myös palatessamme.

Tänään perjantaina kävelimme kaupungin laidalle paikkaan, josta jääkarhuvaara alkaa.

Ilma oli tuulinen ja satoi hieman. Kaupungin laidalla kuvasimme jääkarhumerkkiä. Kävelyretken jälkeen alkoi muutaman tunnin vapaa- aika, jonka kukin vietti haluamallaan tavalla muun muassa kaupungilla kierrellen.

Illalla osa meistä lähti suomalaisen naisen, Britan, omistamalle koiratarhalle. Brita kertoi meille koirista, esitteli luontoa, sekä vei meidän katsomaan valaan leukaluuta.

Turismi:
Turisteja on Huippuvuorilla noin 30 000 vuodessa. Suosituimmat turistikuukaudet ovat huhtikuusta toukokuuhun ja heinäkuusta elokuuhun. Turisteille järjestetään paljon retkeilykohteita, muun muassa koiravaljakkoajelua, risteilyjä sekä fossiilinkeräystä. Turistit ovat tärkeä tulolähde useille yrityksille.

Torstaina aamupalan syötyämme lähdimme koko porukalla kipuamaan Longyearbyenin reunoilla sijaitsevalle vuorenrinteelle. Kohteena oli norjalaisten hylätty hiilikaivos, joka oli ollut käytössä 1900-luvun puolivälissä. Kaivostoiminnan aloittaneet norjalaiset ja venäläiset perustivat ensimmäiset kaivokset Huippuvuorille aivan 1900-luvun alussa. Alueella on yhä toimivia kaivoksia; yksi näistä sijaitsee venäläissiirtokunta Barentsburgissa.

Huteraan kaivokseen sisään uskaltautuneiden retki venähti, sillä labyrinttimaisesta rakennelmasta löytyi uutta nähtävää joka kulmauksessa. Sisällä nähtiin kaikki työnteossa tarvittavat paikat vessoista liukuhihnoihin. Hiilen peittämät työvälineet antoivat viitteittä siitä, että työt olivat jätetty niille sijoilleen hommien loputtua.

Iltapäivällä menimme yliopistolle kuuntelemaan saksalaisen Ulin hiihtoretkestä Huippuvuorten halki. Mies kertoi humoristisesti ja upein valokuvin 77 päivää kestäneestä matkasta, johon osallistui hänen lisäkseen 4 muuta ulkomaalaista, koira sekä pehmojääkarhu. Ulin esityksen jälkeen olimme itsekin halukkaita osallistumaan vastaavanlaiselle reissulle.

Torstaipäivän huipennus oli kuuden opiskelijamme suorittama uimareissu Jäämeren kylmässä vedessä. Jalkaansa uimarit saivat pursiseuralta neopreenitossut, jotka suojasivat veteen lasketuilta jätteiltä. Urheimmat juoksivat turistimassojen läpi muutaman kilometrin matkan uimahoususillaan rannasta kämpille.

Keskiviikko iltana klo 19 oppilaat ja opettajat kokoontuivat vähitellen ulos, eikä vaatetusta voinut erityisen vähäksi sanoa sillä Sanna Markkulan johdolla oltiin menossa patikoimaan läheiselle vuorelle (Sargofagenin huipulle, 512 m). Sargofagenin huippu on kahden jäätikön välissä (Larsbreenin ja Longyearbreenin) Jääkarhuvaaran vuoksi mukaan lähti myös Sannan kaksi koiraa (Vega ja Zodiak) ja kaksi kivääriä, joita ilman kaupungin alueelta ei edes saa poistua. Jääkarhu on sopeutunut elämään arktisissa olosuhteissa ja Svalbardin jääkarhukanta on suojelun ansiosta pikkuhiljaa kasvamassa ja sen arvellaan tällä hetkellä olevan noin 3000 yksilöä ja tämän talven aikana on onneksi jouduttu tappamaan vain 2 yksilöä.

Retki Sarkofagenin huipulle alkaa, kuvassa näkyy huippu.

Tarkoituksena oli kiertää vuoren toiselle puolelle, nousta sieltä ylös ja laskeutua toiselta puolen alas jäätikölle. Ennen kuin päästiin edes aloittamaan kiipeämistä täytyi ylittää joki ja jokainen siinä sitten vuoronperään kasteli jalkansa enemmän tai vähemmän perinpohjin. Joen jälkeen edessä oli jyrkkä rinne ja rankka kiipeäminen. Kuitenkin matkan varrella riitti katsottavaa kokoajan. Löysimme mm. huippuvuorten unikon (papaver dahlium), joka on yksi Huippuvuorten endeemisistä lajeista sekä mätäsrikkoja joita kasvoi siellä täällä suurina tuppoina.

Taustalla Larsbreen jaatikko ja pyssynainen Sanna koirineen.

Kiipeämistä vaikeuttivat rapautuneet kivet joita oli erityisen paljon vuoren länsirinteellä. Sulavesikanavan vuoksi emme päässeet jäätikölle jossa liikkuminen olisi ollut helpompaa. Paluumatkalla leikittiin lumisotaa ja hypittiin keskelle mutalammikoita, ylitettiin pieniä puroja ja yksi suurempi sulamisvedestä muodostunut joki. Aivan ongelmitta matka ei mennyt, vaan yhdeltä ryhmässä meni nilkka ja koirien oli hankalaa edetä kivikossa tassujen jäädessä kivien koloihin. Aivan loppumatkasta näimme huippuvuorten poron. Suomessa eläviin poroihin verrattuna huippuvuorilla elävät ovat pieniä, painavia ja kömpelöitä.

Hankalannakoinen (vaikeakulkuinen) rakkamaasto maasto.

Kello 01.30 saapuessamme takaisin hostellille uni maistuikin kaikille, joten painuttiin suoraan pehkuihin – unelle olisi aikaa vain 7 tuntia, koska aamulla pitäisi herätä taas aikaisin uusille retkille.

Tiistaina Helsinki-Vantaalla ennen kaiken alkua opettajat jännittivät, saavatko oppilaat itsensä sängyistä ylös ajoissa edes tällaisen onnenpotkun kohdalla. Kaikki saapuivat kuitenkin kiltisti kukonlaulun aikaan, tosin silmät sikkuralla.

Lennot Helsingistä Osloon, sekä Oslosta Tromssaan kautta Longyearbyeniin sujuivat erinomaisesti ilman korvakipuja, mutta kohtalo verotti siitä niin, että puolelta ryhmää hävisivät laukut Oslon lentokentälle.

Matkalla kohti määränpäätä saimme ihastella useaan otteeseen kauniita lumihuippuisia vuoria ja uskomattoman ihanaa merta, kunhan pilvet ensin hälvenivät.

Koko porukka yliopiston katolla.

Longyearbyeniin saavuttua Sysselmann (=Kuvernööri) toivotti kaiuttimesta kaikki tervetulleiksi kirkonkellojen säestyksellä, tosin häneltä loppuivat kielet ranskan jälkeen. Laukutkin onneksi saapuivat oman opettajamme toista lukuun ottamatta. Sekin on kuitenkin tulossa, ja hän on kokeneena maailmanmatkaajana pahemmastakin selvinnyt. Sää oli aurinkoinen ja mukavan vilpoisa, vaikka kylmä tuuli saikin välillä niskakarvat pystyyn. Bussimatka hotelliin oli hyvin nopea, ja samalla sai alkutuntumaa karun kauniisiin maisemiin.

Gestehuse 102 eli majapaikkamme Longyearbyenissä.

Pikaisen kaupankäynnin ja ruoanlaiton jälkeen pidimme pienen ruokalevon, kunnes Huippuvuorilla opiskeleva Sanna Markkula tuli pohjustamaan matkaamme kertomalla omia kokemuksia jääkarhujen maasta. Lisäksi hän piti meille keskiviikkona esitelmäkierroksen Huippuvuorten yliopistolla (http://www.unis.no). Huippuvuorten yliopisto on muuten maailman pohjoisin korkeatason opiskelupaikka, ja se on – yllätys, yllätys – erikoistunut arktiseen tutkimukseen. Sen jälkeen upeiden valokuvien oton ja shoppailun jälkeen saimme taas ravitsevaa ruokaa. Pienten päiväunien jälkeen tiedossa on taas menoa: Sannan johdolla lähdemme patikoimaan viereiselle jäätikölle.

Sää on keskiviikkonakin ollut erittäin aurinkoinen ja lämmin, +8 astetta. Saa nähdä sitten jäätiköllä…

Hellevaatteet on vaihtuneet retkivaatteisiin ja tunnelma on mukava. Matkalaukuissa mukana ruisleipää varmuuden vuoksi. Kiva nähdä yötön yö!

-Tarja Tolvanen

Huippis-leirikoulu on valmiina lähtöön. Matka alkaa tiistaina 14.8.

       Tule mukaan seikkailuun!